*

Olli Kohonen Vasemmistoliittolainen Oulusta - juttua maakunnasta ja vähän koko maailmastakin

Minun isänmaani

Pidän itseäni isänmaallisena ihmisenä. Suomi on mielestäni maailman hienoin paikka asua. Täällä on rauhallista, luonto on ainutlaatuinen ja puhdas. Maamme kulttuuriperintö on säväyttävää ja pysäyttävää. Niin Finlandia-hymni kuin vanhin ja uusinkin Tuntematon sotilas (ja varsinkin nämä kaikki yhdessä) saavat silmiin kyyneleet. Tai sitten pallean voi nauraa tärviölle vaikka Kummelin, Vintiöiden tai Pasilan parissa. Paska huumori on juuri sopivan hauskaa.

Ennen kaikkea suomalainen hyvinvointivaltio on valtavan hieno asia sen viimeaikaisesta murentamisesta huolimatta. Isänmaallisuus on minulle toisista välittämistä, reiluutta ja oikeudenmukaisuutta. Siitä suomalaisuus on mielestäni tehty ja juuri sen kunniaksi voidaan tänään juhlistaa Suomen sadannetta itsenäisyyspäivää.

Isänmaallisuuden ovat kuitenkin tätä nykyä omineet täysin väärin perustein itselleen synkeät voimat. Piut paut hyvinvoinnille, oikeudenmukaisuudelle ja tasa-arvolle antavat kiihkokansalliset, ihmisvihamieliset äärioikeistolaiset väittävät itseään Suomen lippu rinnassa ja Leijona-koru kaulassaan itseään isänmaallisiksi. Tämän takia esimerkiksi erittäin kova jätkä, Popedan Pate Mustajärvi, kertoi taannoin lopettaneensa Leijonakorujen käytön.

Äärioikeistolaiset ovat vetäneet vihaansa mukaansa keppihevosenaan monesti puheissaan käyttämät sotaveteraanit, joista todennäköisesti kuusinumeroinen luku äänesti heti kotiutumisensa jälkeen maan ensimmäisissä oikeissa vapaissa vaaleissa suurimmaksi poliittiseksi voimaksi noussutta SKDL/SKP:ta. Viimeksi mainittujen ehkä tunnetuimmat puheenjohtajat ovat sotaveteraaneja. Jo edesmennyt Aarne Saarinen palveli kersanttina Ässärykmentissä ja vielä rivissä oleva, 92 vuoden iästään huolimatta virkeä Ele Alenius vänrikkinä rannikkotykistössä.

Arvostan itse Saarista ja Aleniusta enemmän politiikassa kuin ketään muuta. Heräsin poliittiseen tietoisuuteen viidentoista vuoden iästä katsoessani isoäidilläni – sodan sairaanhoitajana nähneen ruustinnan – kotona dokumenttia Saarisen elämästä. Vaikka isoäitini ei aivan varmasti ollut minkään sortin sosialisti, kehui hän kovasti Saarista. Ja minua, rippikouluikäistä poikaa, alkoivat kovasti kiinnostamaan Kivimiehen ajatukset. Sillä tiellä ollaan ja pysytään.

Sodan jälkeen vasemmisto rakensi yhdessä keskustavoimien kanssa Suomesta hyvinvointivaltion. Vaikka poliitikot taittoivat monesti peistä keskenään, paljon saatiin myös aikaan yhdessä. Noina työn vuosikymmeninä otettiin valtavasti edistysaskeleita, kun Suomeen luotiin sosiaaliturvajärjestelmä, työelämää parannettiin valtavasti ja kansanterveyslaki saatiin aikaan – mainitakseni vain aivan muutaman esimerkin. Ympäristöministeriökin perustettiin hienon demarin, Matti Ahteen, ansiosta. Nämä olivat äärettömän isänmaallisia tekoja. Niistä voi olla ylpeä. Niiden viitoittamalla tiellä haluan jatkaa eteenpäin omassa poliittisessa vaikuttamistyössäni isänmaani Suomen hyväksi.

Minun isänmaassani on sijaa monen värisille ja erilaisia uskontoja tunnustaville ihmisille. Minun isänmaassani on aivan sama onko hetero vai homo. Minun isänmaassani pidetään aina huoli heikommasta ja ennen kaikkea ympäristöstä. Minun isänmaassani kunnioitetaan aiempien sukupolvien rankkaa työtä, jolla on rakennettu Suomeen rikkautta ja tasa-arvoa. Minun isänmaani ottaa vastaan sotaa ja tappamista pakenevia ihmisiä ollen kaikkiaan osa Eurooppaa ja koko kansainvälistä yhteisöä. Minun isänmaani pitää kiinni työelämän pelisäännöistä ja hyvistä julkisista sote-palveluista.

Elämässä ehkä tärkeintä on ymmärtää, että maailma ei ole mustavalkoinen paikka. Ahdasmielisyys ei siivitä juuri muuhun kuin oman päänupin ahdistukseen. Isänmaallisuus ei ole todellakaan mikään äärioikeistolainen ideologia, vaikka sellaiseksi sitä on omittu. Elämässä on myös tärkeää ymmärtää maailman muuttuvan. Saarinen ymmärsi tämän erittäin hyvin aikanaan, ja Elenius tekee näin edelleen. Hänen viime perjantaina Vasemmistoliiton jäsenlehteen kirjoittamassa kolumnissaan esillä olivat niin tekoälyn mahdollisuudet kuin uhatkin. Ja Aleniukselle tyypilliseen tapaan hän tarkasteli asioita koko ihmiskunnan näkökulmasta. ”Kaikkien edistyksellisten ihmisten onkin syytä suuntautua mahdollisimman laajan yhteisymmärryksen aikaansaamiseen missä nyt ollaan ja mitä on edessä”, hän kirjoitti. Ydinsodan uhatessa maailmaa vakavammin kuin koskaan tämä olisi elämän ehto. Kiihkokansallinen käpertyminen ja vihaaminen sen tuho.

Isänmaallisuutta on menneiden sukupolvien kunnioittaminen, mutta myös tulevien elämän mahdollistaminen. Meidän tulisi siirtyä Suomen sadannen itsenäisyyspäivän myötä jo eteenpäin, kunnioittamaan entistä enemmän hyvinvointivaltion rakennusta sodan jälkeen. Terveyskeskuksien luojat ja työehtosopimusten rakentajat ansaitsevat yhtä lailla kunnioituksen kuin sotaveteraanit. 

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille Uuden Suomen lukijoille!

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Eero Mattila

Vastakkainasettelu ja vihollisuuksien lietsominen on turhaa ja vahingollista.
- Kävin tänään Helsingissä katsomassa ja juttelemassa ihmisten kanssa, koska YLEn uutisointiin ei voi enää luottaa. Töölön torilta lähtenen soihtukulkueen marssijoista varmasti 95 prosenttia oli ihan tavallisia suomalaisia (sellaisia, jotka eivät saaneet linnan kutsua)

Marssijoiden tunnelma olihyvin rauhallinen ja kulkue oli kaunis. Osanottajia oli varmasti yli 3 000, koska kulkue oli yli kilometrin mittainen. Ainut kauneusvirhe oli vasemmistolaisten huutelu ja jonkun onnettoman kananmunien heitto. Mitä pahaa itsenäisyyspäivän soihtukulkueessa on?

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset